Kilpalaskijasta turistiksi

- Olen ollut suksilla käytännössä koko elämäni. Olin juuri täyttänyt neljä vuotta, kun pääsin tekemään ensimmäiset huterat käännökseni, näin minulle on kerrottu. Se tapahtui Kalpalinnassa. 27 vuotta myöhemmin tuossa samassa rinteessä laskin myös viimeiseksi jääneen virallisen harjoitukseni ennen keväisiä SM-kilpailuja.
Tuona ajanjaksona tapahtui paljon. Suomalainen kilpa-alppihiihto nousi suosta, minkä vain harva saattoi koskaan uskoa tapahtuvaksi. Välineet kehittyivät, tekniikka muuttui. Itse kehityin vähitellen, välimallin juniorilaskijasta maajoukkuelaskijaksi ja aikaa myöten myös maailamcupin laskijaksi...

(teksti, Henna Raita, Skmbaaja 4/2006)

Pentti Alonen (s. 15.9.1925, Janakkala, Finland)

Pujottelukipinä Kiianlinnasta

Pentti Alonen sai kipinän alppihiihtoon Kalpalinnan vieressä sijaitsevalta Kiianlinnan pujottelurinteeltä vuonna 1940 asuessaan Harvialassa melkein rinteen vieressä.

Rinteen omistaja Karl Ebb otti nuoren alppihiihtäjälupauksen suojiinsa ja tulosta alkoi heti syntyä, muistelee Alonen uransa alkuaikoja.

- Olin 15-vuotias pojanvesseli ja lajia piti päästä kokeilemaan. Emme vielä silloin ymmärtäneet käännösten päälle, vaan Kiianlinna piti päästä laskemaan suoraan vauhdilla alas. Myöhemmin kun saimme ohjausta tuntui pujottelukin haastavalta ja tietysti vuosien saatossa siitä tuli minulle menestyksellisin laji.

- Aktiiviaikana oli pakko osallistua kaikkiin alppilajeihin syöksylaskuun, suurpujotteluun ja pujotteluun. Kyllä sen ajan välineillä hirvitti lähteä varsinkin vaativiin syöksykisoihin. Siinä oli oma fiiliksensä kun osallistui kaikkiin lajeihin ja teki tuloksen, Alonen muistelee.

(Kaupunki Uutiset 7.2.2006, kuva ja teksti Martti Jaakkola)

Alppihiihtäjät-kirjan julkistamistilaisuu 5.2.2006. Markku Rimpiläinen, Pentti Alonen, Roger Talermo ja Eino Kalpala,

Muistoja vuodelta 1939

- Lumi oli tullut maahan aikaisin jo marraskuussa. Lähdin hiihtämään Kiianlinnaan testaamaan juuri valmistunutta pujottelurinnettä. Matkalla piti ylittää Vanajanvesi, joka oli osin jäätynyt. Pääsin ohuen jään raksahdellessa joen yli ja edelleen Kiianlinnaan. Vietin kauniin aurinkoisen talvipäivän Ebbien kanssa Kiianlinnassa.
- Tuli aika palata kotiin. Lähdin ylittämään Vanajanvesistöä samasta paikasta, kuin tullessani. Vähän matkaa edettyäni jää petti altani. Onnistuin kuitenkin pääsemään takaisin lähtörannalle. Sukset menivät, mutta mies selvisi. Kävelin vaatteet märkinä ja viluissani takaisin Ebbien luo Kiianlinnaan. Hetken levättyäni ja lämmiteltyäni lähdimme Kallen (Karl Ebb) kanssa naapuriin pyytämään soutukyytiä joen yli. Tällä kertaa ylitys onnistui.

(Pentti Alosen muistelun mukaisesti Kalpalinnassa 4/2013, Jarmo Kalpala)

Pentti Alonen on varmaankin ainoita elossa olevia, jotka ovat nähneet Kiianlinnan /Kalpalinnan vaiheet aivan alusta vuodesta 1939 tähän päivään. "Alosen Pena" edusti Suomea alppihiihdossa kolmissa Olympialaisissa (1948, 1952 ja 1956) ja kaksissa MM-kisoissa. Alosen Penan paras sijoitus Olympialaisissa oli 14. pujottelusta Oslossa vuonna 1952, josta paremmaksi pisti vasta Mika Marila Lillehammarissa vuonna 1994, jossa Mika oli 12.

 

Ohessa lainaus vastailmestyneestä Kalevi
Häkkisen elämänkertakirjasta Täyttä Häkää.

Kypärät! Mitä ne olivat?

- Mäen päälle ei myöskään noustu herroiksi pitkin köysihissiä, kuten nykyään, vaan kiivettiin suksilla. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa tapauksen marraskuun viimeiseltä päivältä vuonna 1939; samalta, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen aloittaen talvisodan. Tuolloin Kiianlinnan rinteessä suoritti ensilaskun Karl A. Ebb poikansa Heimon kanssa. Sen jälkeen rinteessä harjoiteltiin vuosikausia Ebbin johdolla ja varsin omaperäisesti. Jos mieli huipulle, rinne oli kiivettävä nelinkontin ylös ja joskus oli tultava se myös samalla tavalla alas, jopa takaperin, kun ylhäällä meni sittenkin pupu pöksyyn. 

Ammatiltaan Karl Ebb oli solmiotehtailija ja pukeutui tyylinsä mukaisesti: Grankullan rinteessäkin hänellä oli aina tummansiniset slalomhousut, tyylikäs anorakki ja valkoinen villapaita. Jotkut koiranleuat kutsuivat pujottelua kravattiurheiluksi, mutta Ebb piti tiptop-linjansa. Eikä miestä tosiaankaan voinut kutsua miksikään tekstiili-  urheilijaksi, sillä jo vuonna 1924 Pariisin olympiakisoissa hän sijoittui estejuoksussa 5. sijalle. Voiton nappasi maanmies Ville Ritola. Ebb oli myös kilpa-autoilija. Hän voitti Eläintarhanajojen urheiluautoluokan vuosina 1933 sekä 1935 ajokkinaan jyhkeä Mercedes Benz.

Lasketteluoppinsa varakas Karl haki Alpeilta. Hiihdonopettajan toimi Frank Furtner. Vuonna 1938 Karl A. Ebb vei pujottelun Suomen mestaruuden lähes 40 vuoden iässä. 

Sotavuotena 1944 Kiianlinnassa järjestettiin SM-kisat 22. helmikuuta. Voiton vei Veikko Ruokanen ja Heimo Ebb sijoittui pronssille. Isä näki poikansa palkintopallilla mäessä, jonka olivat yhdessä rakentaneet. Heimo kaatui Ihantalassa joukkueenjohtajana 17. heinäkuuta 1944, jolloin suomalainen iskuosasto tuhosi venäläisen tukikohdan, mutta kärsi raskaat tappiot: kolmessa tunnissa menehtyi 177 suomalaista. 

Köysikyyti rinteen huipulle muuttui todellisuudeksi Suomessa vasta 22. tammikuuta 1950, kun maan ensimmäinen hiihtohissi vihittiin käyttöön Kiianlinnassa, Janakkalan Turengissa. Toinen valmistui Kauniaisiin talvella 1951, entiseen Grankullaan ja kolmas talvea myöhemmin Lieksan Kolille, missä saattoi saada jo jonkinlaista kosketusta syöksylaskuun. 

Kauniaisten vaijerihissi oli malliesimerkki tuon ajan tekniikasta. Laskijoita ylös vetävän vaijerin olisi pitänyt kulkea suunnilleen metrin korkeudella maasta, mutta koska mäki oli epätasainen, se pureutui välillä syvälle lumeen tai nousi pääm korkeudelle. Jokaisella oli tukeva nahkavyö, jossa oli naruun kiinnitetty metallikoukku vaijeriin tarttumista varten. Vaara vaani ylätasanteella. Kun toisella kädellä piti ottaa tukevasti kiinni vaijerista irrottaakseen koukun, aina ei ehtinytkään irrottaa kättä vaijerista ennen kääntöpyörää. Siinä saattoi mennä sormi, parikin, kun käsi jäi vaijerin ja pyörän väliin. Turvalaitteden aika tuli vasta myöhemmin. 

(Täyttä Häkää; Seppo Porvali, Tapio Anttila; Kustannusosakeyhtiö Revontuli; ISBN 978-952-6665-04-7; 2013; s. 35-36)